Siirry suoraan sisältöön

Miksi valtavirtamusiikin monimuotoisuus katoaa?

Miksi Maustetytöt eivät kelpaa Emma-gaalaan? Minne katosivat muusikot artistien bändeistä? Montako Despacitoa, tai sen kopiota kuulit vuonna 2018?

Katsoin eräänä päivänä miljoonien muiden tapaan Data is Beautiful Youtube -kanavan videon, jossa juoksee Best-Selling Music Artists -lista vuodesta 1969 – vuoteen 2019. Pop-musiikin historia suurine nimineen on toki varmasti kaikille enemmän tai vähemmän tuttu, mutta viihdearvonsa ohella tämä video herätti paljon ajatuksia. Ristiriitaisiakin.

Spoiler Alert!


Aletaan purkamaan:

On äärimmäisen viihdyttävää ja mielenkiintoista seurata, kun listalle tupsahtaa yllättäen jokin uusi artisti/uusi ilmiö, ja kuinka se kipuaa kärkeen. Jotkut jojoilevat listalla vain hetkittäin tai tasaisin väliajoin. Myös eri genrejen suosion näkökulmasta lista on hyvin avartava.

Palataksemme alkuperäiseen aiheeseen. Miksi vuosi 2019 näyttää niin paljon homogeenisemmältä, kuin aiemmat? Asiaa voi tarkastella monesta näkökulmasta.

1969

On selvää, että 1969-kuvassakin mainitut artistit edustavat sitä aikaa, kun pop nykyisessä muodossaan vasta koetteli siipiään ja toisaalta alkoi kiihdyttämään hurjaa vauhtia kohti mielenkiintoista tulevaisuuttaan. Nykypäivään verrattuna elettiin luonnollisesti aivan eri maailmassa myös teknologian suhteen. Instrumentit oikeasti soitettiin ja soittajien persoonallinen oma tyylikin on aistittavissa. Lauluja ei viritetty. Musiikin muodot ja harmonia olivat jossain määrin rikkaampia ja musiikissa oli enemmän värejä ja tasoja. Tekstit oivaltavampia ja syväluotaavampia. Toisaalta myös perinteinen ja yksinkertainen 3-soinnun blues/rock on läsnä. 1969 Top-10 listalta löytyy mm rokkia jazzia, progea, discoa ja folkkia, eli skaala on laaja.

1998

Listalta löytyy edelleen melko värikäs skaala artisteja. Ns. konemusiikki on jo nostanut päätään vuosia aiemmin. On räppiä, metallia, rokkia, Madonnaa, poikabändi-poppia ja vanhemman väen edustajana ainakin Elton. Vaikka musiikki vielä tarjonnaltaan melko laaja-alaista, voidaan sanoa että yleisellä tasolla ollaan selvästi matkalla tiiviimpään ilmaisua, hiotumpia tuotantoja ja koneiden valtakautta. Pop-muotoinen musiikki on saanut jo vahvan enemmistön. Ei enää ainakaan jazzia, bluesia ja progea top 10:ssä. Metallica ja AC/DC ovat edelleen kärjen tuntumassa, mikä on mukava poikkeus. Levyjä myydään edelleen.

2019

No entäpä sitten 2019? Vaikeampi lajitella genrejä. Kaikki edustavat vähän erinäköistä poppia. Lähinnä konepohjaista. Toisissa enemmän rap-vivahteita, osa enemmän R’n’B toiset enemmän EDM -puusta veistettyjä. Vahva artistikeikeisyys on viimeistään nyt sivuuttanut perinteisemmän bändikulttuurin top-10:ssä. Levymyynti on kuollut. Nyt streamataan. Selvää on, että rock, jazz, metal ja näiden johdannaiset loistavat poissaolollaan.


Kaikki oli ennen paremmin”

-linjalle ei kuitenkaan tässä ole tarkoitus lähteä. Minusta sellainen on itseasiassa useimmiten kiusallista kuultavaa. Marttyyrien kitinää. Ennen monet asiat olivat myös paljon vaikeampia.. Tässä muutoksen junassa maisema muuttuu, ei sitä pääse pakoon. Tai pääsee toki! Sen kyydistä voi hypätä pois ja jäädä jälkeen. Good luck with that. On vaarallista rakastua maisemaan.

Vanhojen aikojen haikailua järkevämpää olisi mielestäni yrittää ymmärtää ja ottaa haltuun muutoksen tuomat mahdollisuudet. Jostain syystä ihmiset ovat melko laiskoja tässä. Nyt yritän puhua etenkin musiikin aloilla työskenteleville. Ei jakseta pysyä ajan hermolla, ja kun jokin asia on tarpeeksi uusi ja erilainen, se alkaa jopa vähän pelottaa. Noh, tottakai tälläkin saralla on aloja, jotka ovat kuolleet käsittämättömän nopeassa ajassa ja muutos on tullut salakavalasti tai melkein puskista. Tämmöistä tämä on kun uusia innovaatioita syntyy kovempaa kyytiä kuin koskaan. Kun on pitänyt 30 vuotta levykauppaa, tai kiertänyt yhtä kauan niitä tanssilavoja, on etenkin viimeisen vuosikymmenen käyrä ollut äärimmäisen äkkijyrkkä. Elämä on muutenkin vaikeata.

On hankalaa muuntautua ja uudistua jatkuvasti, etenkin jos koko ammattikunta lähtökohtaisesti lakkaa olemasta (esim ravintolamuusikot). Katkera reaktio on ymmärrettävä. Tsemppiä kaikille tämän kokeneille. Vaan ei saa jäädä tuleen makaamaan! Kaikkein myrkyllisimpiä tyyppejä ovat ne, jotka syystä tai toisesta pysyvät jonkin hierarkian, organisaation, tai muun yhteisön vallankahvassa, ja taistelevat pelkuruuttaan muutosta vastaan. ”Tulppa koneistossa”. Älkää ruvetko sellaisiksi.


Kaikkea ei voi omaksua – Asenne ratkaisee

Ok. Myönnettäköön, että täälläkin oli mennyt ohi useampi viime vuosikymmenellä Top 10 -listalla vieraillut artisti ja tulppa on koneessa ollut varmasti joskus, vaikkei sitä ehkä itse ole huomannut. En nyt vielä huolestu tästä. Ainakin pyrkimykseni on olla lyttäämättä kaikkea uutta kuulemaani musiikkia vain, koska ” Ennen oli paremmin ja EDM ja rap on paskaa kun siinä ei ole oikeita soittajia.. ” Sitä tulee nykyään herkästi ihan kunnolla kuuntelematta vedettyä johtopäätöksiä ja lokeroitua artisteja. Sen verran tässä kyllä voi puolustautua, että tähän ilmiöön löytyy mielestäni selkeitä syitä, kuten:

  • Kaikki kuulostavat nykyisin syystä tai toisesta enenevissä määrin toisiltaan – (älä provosoidu)
  • Usein valtavirtakappaleista ei löydy minulle mitään tarttumapintaa -> En ole kohdeyleisöä
  • Tarjonta on valtavaa ja lamauttavaa – Myös media elää hektistä aikaa ja kilpailu on äärimmäisen kovaa
  • Nykymusiikissa eivät korostu ne arvot, joita muusikkona, soittajana ja säveltäjänä musiikissa arvostan
  • EDM, rap, nykyinen pop (myös muut genret) ovat valitettavan usein myös sitä kerttokäyttöpaskaa, eikä niissä ole oikeita soittajia. Saa provosoitua!

Vaikkei kaikki kolmimuunteisesti pamppailevaan, metallin kovettamaan ja tanssikeikkojen korventamaan sydämeeni uppoa, niin haluaisin silti aidosti ymmärtää, että mistä on oikein kyse. Miksi tämmöinen on nykyisin valtavirtaa? Haluan kertoa tässä vaiheessa, että pidän kyllä myös hyvistä EDM ja rap -artisteista.

Rehellinen aion olla. En nauti esimerkiksi kaikkien trap-beattien teennäisistä hi-hat oksennuksia. En pidä tippaakaan auto-tune-soundista, jos sillä selvästi yritetään lähinnä korjata keskinkertaista laulajaa. En tykkää yhtälailla ns liukuhihnapopin tai iskelmän tehtailusta. En saa kiksejä flegmaattisesti lausutuista tai huuto-lauletuista rap verseistä, joissa rytmiikka ontuu, ja vieläpä teksti on pinnallista, tekotaiteellista, sovinistista tai muuten vaan sisällöltään ja sanomaltaan ohutta. Räpissä oli mielestäni alunperin kyse rohkeasta, puhuttelevasta ja laadukkaasta sanomasta. Tietysti se on kuulijasta kiinni, että mikä ketäkin puhuttelee..


Live onkin levy?

Entäs livenä? En välitä siitä, että artisti keikkailee DJ:n/taustanauhojen kanssa, jos kyseistä musiikkia olisi mahdollisuus esittää myös elävänä, oikeiden soittajien kanssa. Tykkään kyllä tosi paljon esim DJ+bändi comboista ja DJ:stä muutenkin. Ei siinä. Ymmärrän kyllä myös budjetin rajallisuuden, mutta en silmitöntä ahneutta ja ”helpoimman kautta keskinkertaista” -mentaliteettia. Toisaalta, moni nykybiisi on usein tuotannollisesti sovitettu niin, että sen kokonaan livenä toteuttaminen sellaisenaan olisi kimuranttia. Joka tapauksessa, jos isoilla festareilla pääesiintyjän taustanauhoilta pärähtää lead-laulut, on ylitetty jokin raja, joka herättää minussa negatiivisia tunteita. En sitten tiedä kiinnostaako asia promillea yleisöstä. Jos show on suuren yleisön makuun hyvä, niin eihän siinä kukaan varsinaisesti häviä. Paitsi se mielensä pahoittanut promillen edustaja. JVG:n olisi varmaan vaikeata palkata Teemu Brunila Hehku-kappaleeseen jokaiselle keikalle. Voisihan se laulaja olla toisaalta joku muukin? Suomihan on taitavia laulajia pullollaan. Vai voisiko? Onko Teemun soundissa jotain, mikä on sille kappaleelle kriittisen ominaista ja tärkeää. Ehkä? Ehkä ei. Tietyisti jollekin jäisi myös vähemmän käteen keikasta. Nämä on niitä vaikeita ja ristiriitaisia kysymyksiä.. Mukava toisaalta nähdä, että useat konepohjaisen musiikin artistit työllistävät taustanauhojen ohella vielä live-muusikoitakin.

Kuvassa nykyaikainen live-kokoonpano:


Onko rajaa kun raha puhuu?

Elääkseenhän sitä tehdään. Se vain on niin. Vaan niinkuin ajan hengessä on muutenkin tyypillistä, alkaa se raha pakkautumaan tiettyihin taskuihin, jotka voivat alkaa lobbaamaan ja ostamaan paloja koneistosta. Näin koko koneisto polarisoituu ja kilpailutilanne vääristyy. Voiko joku kirkkain silmin väittää, ettei yhtiö joka omistaa mainstream-alustoja, ja yhtäaikaisesti tuottaa artisteja, käyttäisi häikäilemättömästi hyväkseen asemaansa? Jotenkin ikävä yhdistelmä. Palkkamurhaaja ja hautaustoimisto.. Palataksemme alkuperäiseen aiheeseen -> Mainstream-musiikin monimuotoisuus vähenee.

Minun omassa pääkopassani saa aikaan kognitiivisen dissonanssin esimerkiksi se, että suurille aivan kärkikastin valtavirtaartistelle (Cheek, Juha Tapio, Sunrise Avenue, Mikael Gabriel, JVG, Sanni, Lauri Tähkä, Kaija K.. vain muutamia mainitakseni) myönnetään apurahoja. Onko heidän tilanne todella sellainen, että he tarvitsevat vilpittömästi sitä? En tiedä.

Hyvä toisaalta, että musiikkia ja artisteja tuetaan, mutta eikö avustukset voisi ensisijaisesti kohdistaa esimerkiksi alkutaipaleella kamppaileville nuorille artisteille? Heille se musiikkivideon budjetin kasaan saaminen olisi mahdollisesti koko uran kannalta valtava ponnistuslauta? Lukiobändille se 1000€ mahdollistaa vaikka mitä, mutta stadioneita täyteen vetävälle artistille ehkei mikään kynnyskysymys. Tottakai sitä rahaa aina vastaanotetaan, kun avustusjärjestö sitä kerran tarjoaa ja myöntää. Kysymys kuuluu, että olisiko näitä hakuehtoja ja kohdennusta syytä tarkentaa ja muuttaa? Ei varmaan sovi monen päättävän tahon asialistalle..


Kun se jokin vain puuttuu

” ..neitei taas ihan yhtäccii kääntyy lesboja streiteiks.. dokasin ja kolasin ja skoolasin taas kovaa.. niissä mokasin ja huomen olo ku ois ollu kolarissa.. ”. – Profeetat – Yhtäccii

Ei ole tarkoitus parjata Kekkosta ja Elaa. Heillä on luonnollisesti hatunnoston arvoisia ansioita. Yritän ymmärtää: Jostain syystä tässä kulttuurissa on jokseenkin syvällä teemat kuten: biletys, uho, naiset & miehet, seksi, raha. Musiikkia ei pitäisi ehkä kuitenkaan kuunnella aina sillä korvalla, että ” Tuo sanoi noin.. Taitaa olla IHMISHIRVIÖ tämä artisti ”.. Pitäisi enemmän ajatella, että tässä puhutaan nyt tämän genren ja maailman termistöllä, sille ominaisella uholla ja tavalla kertoa asioista sekä tapahtumista.. Lisäksi artistius on usein osin pelkkää kuorta ja ihminen sen takana aivan toinen. Ei toki aina.

Ok, en silti pysty jotenkin yhtään samaistumaan tai viehättymään tuohon, joten tämä jää omalta kohdaltani vielä ”rautaa vai roskaa” -kategoriassa sinne jälkimmäiseen. Arvostan räpissäkin aitoutta, vahvaa sanomaa ja tekstejä, joissa tuodaan ilmi ja käsitellään oivaltavasti oikeita ongelmia vaikkapa elämästä, ihmissuhteista ja yhteiskunnasta. Minusta teksteissä olisi hyvä olla jokin pointti, mielenkiintoinen kulma, aito asia, tarina tai muu kiinnekohta. Se ei tarkoita sitä, etteikö voisi kirjoittaa värikynillä ja kirjoittaa vaikka puhdasta fantasiaa.


Mitä halutaan saavuttaa?

Minulle jää epäselväksi, että edustavatko esimerkiksi nämä edeltämainitun kappaleen esittäjät tuollaista meininkiä itse, ja ajattelevatko he todella käännyttävänsä ” lesbot streiteiks? ” Onko kappaleen sanoma se, että ” rahaa on, viinaa ja naisia riittää ja sekös on siistiä ”. Vai pitäisikö teksti tulkita jotenkin juuri päin vastoin, että ” älkää tehkö niinkuin me tehdään, koska siitä seuraa krapula ja morkkis.” En tiedä. Jää vähän hataraksi ja mielestäni on yksiselitteisesti outoa, että tämmöinen on se mitä halutaan laulaa ja välittää faneille. Ehkä se pointti on herroilla oikeasti vaan kirjoittaa välillä asioita, jotka saavat ihmiset vähän närkästymään, ja sitten kerätään pilke silmäkulmassa julkisuuspointsit ja kuuntelukerrat. Kun artisti on saavuttanut tietyn statuksen ja media-arvon, nostetaan biisit automaattisesti listoille. Laatu on toissijainen tekijä. Vastuu on tietysti medialla ja mainstream-kanavilla.

Luulen, että näitä jätkiä ei hirveästi muutenkaan kiinnosta, mitä keski-ikää lähestyvä muusikko ajattelee. Kohderyhmä on siis jotain ihan muuta. Tarkoitus on tienata. Silloin tehdään sellaista musaa, mikä resonoi kohderyhmään. Ehkä tämä oikeastaan kertoo enemmän koko ajan hengestä, kuin itse musiikista? Kertakäyttökulttuuri – Tähdenlennot – Profeetat..

Useisiin saman tyyppisiin kappaleisiin ja hetken ilmiöihin on tullut törmättyä. Miksi tämmöistä kuunnellaan ja halutaan lisää? Juuri siksi, että ne saavat valtavasti kuuntelukertoja. Suurten yhtiöiden tuloista yli puolet koostuvat streamauksista, jota kuuntelevat keskimäärin eniten nuoret (n.15-25v). Ohessa diagrammi, joka avaa streamingin osuutta kokonaistakuvassa:


Muna vai kana

Raha on tietysti vain yksi tekijä musiikin monimuotoisuuden katoamisessa. Sitä on liikkunut musiikkikentällä aina ennenkin. Mitä kaikkea on tapahtunut, että nykytilanteeseen on päädytty? En osaa todellakaan vastata tähän millään kaikenkattavalla tavalla. Keskustelusta tulee helposti myös ”muna vai kana”. Asia on niin monisyinen ja laaja, että sitä on aika vaikeata hahmottaa kokonaisuutena. Minusta tuntuu, että monimuotoista ja sisällöltään rikasta musiikkia syntyy ja tehdään yhtälailla nykypäivänä kuin ennenkin, mutta sille ei löydy paikkaa valtavirrasta. Se miksi tämä herättää närää, on tietenkin se, että musiikin tuotot valuvat aina vain enemmän ja enemmän sinne valtavirta-artisteille ja yhtiöille (Warner, Sony, Universal) Muiden genrejen edustajat sekä indie-yhtiöt jäävät nuolemaan näppejään. Kirjoituksen tarkoitus on kuitenkin pääosin käsitellä monimuotoisuuden katoamista, joten jätetään hetkeksi nyt tämä musiikki-business.


Olen todistanut artistina, säveltäjänä, soittajana, opettajana sekä ainaisena oppijana miltein aitiopaikalta joitakin ilmiöitä, mitä pidän vähintäänkin keskustelun arvoisina:

1) Helpomman kautta?

Kun esimerkiksi musiikinteko-ohjelmistojen ja teknologian valtava kehitys on mahdollistanut konemusiikin tekemisen, on nuorten kiinnostus itse instrumenttien soittamiseen vähentynyt. Etenkin pitkäjänteiseen harjoitteluun ryhtyviä soittajia tuntuu olevan yhä vähemmän esimerkiksi lukioissa, kuin vaikka 10 vuotta sitten. Ei voi riidellä siitä, etteikö koneella saisi nopeammin ja pienemmällä vaivalla aikaan jotain, mihin ennen vaadittiin a) soitin+soittotaito b) äänityskalusto+taito äänittää.

Voiko olla, että he jotka olisivat 10v vuotta sitten tarttuneet kitaran kaulaan ryhtyvätkin nykyisin tekemään koneella beattejä ja jäävät sille tielleen, koska siinä hommassa saa nopeammin tuloksia aikaan? Tämä on joksenkin väistämätöntä, eikä se nyt varsinaisesti ole huonompi suunta, mutta..

2) Kaikkeen tottuu

..sillä on selkeästi vaikutusta mainstream-musiikin suunnan kannalta. Tietylle musiikille ”altistuminen” etenkin tietyssä nuoruuden vaiheessa vaikuttaa tutkimusten mukaan hyvin paljon musiikillisen identiteetin rakentumiseen. Se yläasteaikojen lempimusiikki herättää tunteita usein läpi koko loppuelämän. Kun nuoret tekevät ja kuuntelevat enemmän ” konemusaa ”, niin heitä myös keskimäärin enemmän kiinnostaa se vanhemmallakin iällä. Vaikka yleistys on vähän ruma, niin se taitaa pitää aika hyvin paikkansa. Tällä hetkellä näyttää siltä, että nimenomaan konemusiikki on THE thing. Eikä siinä mitään. Hyvä musa on hyvää ja paska on paskaa missä tahansa genressä. Suurin kysymys on, että kuinka pysyvästi koneet ovat syrjäyttäneet soittimet ja soittajat? Tästä kuitenkin seuraa:

3) Samaa maalia

Soittajan / yhtyeen soittotaito ja substanssi (oma soundi ja tyyli) muuttuu väkisin vähemmän merkittäväksi. Soittamisen kautta yleensä opitaan hyvin myös musiikin teoriaa ja syvällisempiä hienovaraisia nyansseja, dynamiikkaa ja muita musiikin elementtejä. Luonnollisesti se vaikuttaa musiikin monimuotoisuuteen, kun nämä katoavat.

Paljon keskitetään nykyisin huomio siihen, että saadaan vain aikaan mahdollisimman hyvää soundia, ymmärtämättä juuri musiikkia, harmoniaa ja rytmiä syvällisemmällä tasolla. Koneella kun tehdään, niin on ihan sama kuka sen midipalikan piirtää, se kuulostaa samalta. Hyvän soundin mittari puolestaan tuntuu olevan kärjistetysti sitä, että yritetään kuulostaa siltä miltä valtavirta kuulostaa. Tämä ilmiö tottakai voi vaivata myös perinteisempiä bändi-kokoonpanoja, eikä se nyt aina ole paha juttu. Jotkin asiat vain toimivat ja vaikeata keksiä aina polkupyörää uudestaan. Nykyisin vain tuntuu, että kaikki tahtovat kuin oletusarvona sen samanlaisen pyörän ja maalaavat sen vielä samalla maalilla. Tai sitten kaikki muuten vaan ”pelaavat samaan maaliin.” ..heheh..

4) Tarpeeksi hyvä riittää

On kohtalaisen helppoa tehdä vaikkapa esikuvalleen identtistä edm-soundia. Pointti on kärjistettynä se, että on helppo lainata referenssibiisin 808:lla tehty rumpubiitti, vaihtaa parin hi-hatin paikkaa ja olla tyytyväinen ”omaan luomukseen”. Eihän rumpukompin lainaaminen tietenkään plagiointia ole? (vai onko?) Sitä ei ehkä oikeastaan juuri ajatella, että tässähän tehdään mieltein täyttä kopiota jostain muusta soundeineen päivineen.

” Hyvät taiteilijat kopioivat, parhaat varastavat. ” – Pablo Picasso.

Aina on tietenkin otettu vaikutteita ja lainattu. Puhdas kopiointi vaan on laimeaa, ja sielutonta. Nykyisin se tuntuu olevan jonkinlainen normi. Esimerkiksi: Oikean rumpusetin soundin + oikean rumpalin tyylin matkiminen ei olisi ihan niin suoraviivaista, eikä sitä todellakaan tehtäisi ainakaan ihan vahingossa. Lopputulos on tällöin yleensä aina jokseinkin uniikki. Mennäänkö sovitus ja tuotanto linjauksissakin siis nykyisin joskus vähän liian helpon kautta? Riittääkö se ”tarpeeksi hyvä ” looppi-kirjastosta lainattu komppi helpommin kuin ennen?

5) Koneella voi korjata

Ehkä nykyisin juuri laulajan soundin merkitys korostuukin yli kaiken muun? Kaikki muu on lähtökohtaisesti niin ”geneeristä” ja helppoa toteuttaa? Ja laulusta puheen ollen.. Onhan se jotenkin perseestä, että markkinointikoneistolla ja auto-tunella voidaan pyöräyttää artisti aivan keskinkertaisesta laulajasta, jonka pärstä ja peppu miellyttävät suurta yleisöä. On paljon teknologiaa, jolla puutteellista soitto/laulutaitoa voi kompensoida.

On väistämätöntä, että tälläistä teknologiaa syntyy. Ihminen on vajavainen. Koneet ovat olemassa siksi, että ihmisten elämä helpottuisi. Auto-tunekin on ihan hyvä työväline, mutta jossain kohti menee se kuuluisa raja.. Tai pitäisi mennä. Onko laulajan ulkonäkö oikeasti tärkeämpi asia kuin laulutaito? Jos vastasit kyllä, niin mieti hetki että millainen on edustamasi arvomaailma? Onnea valitsemallasi tiellä.

6) Liukuhihna ei saa pysähtyä

Asiat joiden pitäisi tämän geneerisyyden keskellä korostua ovat tietenkin tekstin, sävellyksen ja ylipäänsä musiikillisen kokonaisuuden laatu. Ainakin minusta kuitenkin tuntuu, että tekstien aihepiirit ovat mainstreamissa köyhtyneet ja oikeasti rohkeat taiteelliset avaukset loistavat poissaolollaan. Ei varmaan siksi, etteikö sellaisia rohkeita artisteja olisi, vaan siksi että valtavirrassa halutaan pelata niin varman päälle. Myös musiikkialalla ollaan siirrytty uniikeista käsitöistä tehtaan liukuhihnalle, jossa on tiukat standardit ja selkeät muotit.

Ne artistit, joilla olisi jotain rohkeaa tarjottavana, eivät ehkä pääse kuuluviin. Oli miten oli, ehkä sellaisia suoraviivaisempia, aihepiireiltään pinnalisempia kappaleita on myös yksinkertaisesti helpompi, halvempi ja nopeampi tehdä. On tärkeätä saada jatkuvasti jotain ulos. Onko mentaliteetti se, että kun huomataan siellä top 100-listalle ilmestyy jokin rahaa poikiva, uusi ilmiö, niin tehdään heti perässä jotain samantyyppistä ja lypsetään sillä se mitä voidaan? Kyllä se taitaa olla. Ainahan se on jossain määrin ollut näin. Nykyisin koneisto on vaan niin jäätävän nopea ja voimakas, että kun tulee se yksi Despacito, niin tulee heti ryminällä 500-lisää. Se on turruttavaa ja turhauttavaa.. Minusta vähän myös aliarvioidaan kuuntelijoita.

7) Ulkomusiikillisten tekijöiden valtakausi

Tästä ei varmaan tarvitse riidellä. Tottakai, aina ulkomusiikilliset tekijät, kuten imago, graafinen ilme, mediasisältö ja sanoma yms yms ovat vaikuttaneet menekkiin. Tuntuisi, että jossain vaiheessa ne saivat pienen yliotteen musiikista. Jotenkin tämä on kyllä ajan henki ihan kaikilla aloilla. Some-ajassa tämäkin on väistämätöntä. Jos tahtoo näkyville, on miltein pakko olla mediassa ja somessa kärppänä. Siinä auttavat mielenkiintoiset ja näyttävät päivitykset ja muutenkin mukaansatempaava, massasta erottuva ulosanti. Sille ei mahda mitään ja turha siitä on ruikuttaa. Some haltuun! Tietysti ne, joilla on varaa panostaa ammattimaiseen ja näyttävään markkinointiin ovat vahvoilla. Säännöt ovat kuitenkin kaikille samat.

8) Piiri pieni ja suuri koneisto

Silloin kun oikein kunnolla lobataan, niin se tarkoittaa sitä, että paras ei aina valitettavasti voita. Mielestäni siitä voitaisiin keskustella enemmän, että mikä onkaan nykyisin taiteen laadun ja menestymisen korrelaatio. Olisi mukava kuulla artisteilta, tuottajilta ja yhtiöiltä oikeasti rehellisiä kommentteja aiheesta.

En saa sanoa, voiko tästä ketään varsinaisesti sormella osoittaa, mutta ilmiö on todellinen. Pienet piirit ja lobbaus vaikeuttavat koneiston ulkopuolisten artistien pinnalle pääsyä ja vähentävät musiikin monimuotoisuutta. Olisiko sitten fiksua olla jokin instituutio, joka voisi puuttua asiaan? En tiedä. Kuulostaahan sekin melko naurettavalta, ettei yhtiö saisi tehdä liiketoimintaa vapaasti lain puitteissa? Vastuu on sekä yhtiöllä, artistilla, medialla ja kuuntelijalla. Ehkä tämä nivoutuu jokseenkin nimenomaan juuri median tilaan. Halutaan vain jatkuvalla syötöllä mielenkiintoisia juttuja ja tehtaillaan klikkiotsikoita, viis sisällöstä tai sen totuudellisuudesta.. Isot firmat ostavat pienemmät itselleen. Pyritään ”lailliseen” monopoliasemaan.


Ettei kukaan suuttuisi..

Toisaalta, jos sisälläsi on tätä lukiessa paisunut jokin negatiivinen tunneryöppy, niin minusta voi olla ihan hyväkin asia. Tavoitteeni on vaikuttaa asenteisiin ja laajentaa ihmisten tietoisuutta musiikista ja alan ilmiöistä. Koen, että hirveän monet kuuntelijat ja toisaalta musiikin tekijät ovat kanssani tästä samaa mieltä. Minua eivät varsinaisesti häiritse konemusiikki, rap, edm tai nykyiset musiikki-ihanteet, vaikkakin rock, jazz ja muut vaikutteet olisivat mainstreamiin hyvin tervetulleita.

Enemmänkin minua häiritsee nimenomaan se, että miksi helvetissä pitää nostaa jatkuvasti puhtaita kopioita listoille ja kierrättää näitä? Miksi listalle pitää nostaa keskinkertaisia biisejä, vain koska artisti on nimekäs? Miten on käynyt niin, että niin kovin harvoilla on käsissään valtavirtakanavien avaimet? Lienee siellä jo sellaiset sopimukset voimassa, ettei yksikään mainstream-taho noin vain voi alkaa poikkeamaan linjasta, vaikka tahtoisi.


Sikaripomot ja studiohipit

On tietysti myös naivia olettaa, että koneisto olisi jotenkin täysin korruptoitunut ja ”läpimätä”. Ei se kapitalismi ole ainoa ilmiön aiheuttaja. Tuntuu, että on myös joukko henkilöitä (tulppia koneistossa) jotka kuvittelevat tietävänsä, mikä ”ainoastaan myy” ja mikä on juuri nyt hyvää musiikkia? Ehkä pelätään ottaa riskejä, jos vaikka oma elintaso sen myötä vähän heikkenisi, tai mikä pahempaa; SAATTAISI EPÄONNISTUA?! Otetaanko liikaa varman päälle?

Oli miten oli. Minusta tuntuu, että kukaan ei tiedä miten asiat tulevat menemään. Kyllä vastuu on todellakin myös artisteilla ja musiikin kuluttajilla. Kuulijat nyt ottavat aina vastaan sen, mitä heille mainstreamissa tarpeeksi tuputetaan. Eihän kiireisellä nykyihmisellä nyt ole aikaa itse alkaa etsimään hyvää musiikkia! Valmiit soittolistat ja mainstream.. Hit it!

Ehkä taitelijat puolestaan ovat vähän liian kilttejä ja vietävissä. Aika herkästi luovutaan omasta visiosta ja ajaudutaan sinne varmalle mainstream-sektorille, kun joku yhtiön AR vähän kovistelee. Pitäisi ehkä kaivella pikkuisen takaisin sitä ammattiylpeyttä, luottaa visioon ja muistaa, että kyllä ne artistit loppupeleissä sen levy-yhtiön elättää. Toisaalta yhtiöt mahdollistavat artisteille asioita ja tarjoavat alustan menestymiselle. Kahden kauppahan se on ja tiimityötä..

Frank Zappa:

One thing that did happen in the 60s,” he says, “was some music of an unusual and experimental nature did get recorded, did get released.” The executives of the day were “cigar-chomping old guys who looked at the product and said, ’I don’t know. Who knows what it is? Record it, stick it out. If it sells, alright!’”

“We were better off with those guys,” says Zappa, “than we are with the hip, young executives,” making decisions about what people should hear. The hippies are more conservative than the conservative “old guys” ever were. This Zappa of 1987 recommends getting back to the “who knows?” approach, “that entrepreneurial spirit” of the grand old industry barons of the 60s.

Tietty business-ajattelu ja ojennus on varmasti jokaiselle artistille tervettä. Miksi vaan pitää sanella niin tarkasti, että mikä artistin tulisi tehdä ja olla? Noh, monesti etenkin mainstream-kontekstissa on ihan hyväkin, että taiteilijoiden rönsyileviä ja suuruudenhulluja visioita hieman toppuutellaan. Ei pitäisi mielestäni vain tehdä sitä liikaa, automaattisesti ja liian ahtaalla muotilla. Mistä helvetistä sen oikeasti tietää mikä tulee myymään? Frank Zappa lohkaisi hyvin.


Kyllä me selvitään

Älkää rokkarit ja jazzarit lannistuko! Kyllä ainakin itse uskon, että hyvät biisit myös löytävät kuulijansa. Se vain vaatii taiteilijoilta nykyisin paljon työtä ja panostusta myös sen musiikin teon ulkopuolella. Kritiikkiä koneistolle kyllä voi, ja pitää antaa. Etenkin niille, jotka dollarin kuvat silmissä, liukuhihnan loopatessa rahastavat ja käyttävät hyväksi asemaansa.

Turha tätä valtavirtaa on silti oikeastaan hirveästi kummastella ja harmitella. Kuten usein todettu, muutos on väistämätöntä ja sen kanssa on elettävä. Säännöt ovat kuitenkin samat (melkein) kaikille. Suomen kokoisessa maassa potentiaalinen yleisö on kuitenkin aika pieni ja ei ihme, että kilpailu on kovaa.

Monimuotoinen valtavirtamusiikki on siis eittämättä tällä hetkellä kaukana, mutta uskon ja toivon, että asiaan tulee joskus muutos. Jokin vastailmiö. Varmaa on, että tarvitaan lisää rohkeita taiteellisia avauksia, jotka ovat tarpeeksi nöyriä uimaan valtavirrassa, sen ominaispiirteissä ja pyörteissä.

Heitähän sinäkin kommentti aiheesta!


Kirjoittaja on Raiku Recordsin perustaja, säveltäjä, tuottaja ja pianisti Tommi Ilonen.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *